Mistä on digitaaliset kuurot tehty?

Elokuva, tietokoneiden käyttöliittymät ja painotuotteet ovat keinoja informaation järjestämiseksi. Elokuvan taju – taito nähdä ja ymmärtää asiat visuaalisina kertomuksina – liittynee ihmisen taitoon ymmärtää niin viittomakieltä kuin elokuvaakin. Visuaalisen ja kolmiulotteisen käyttöjärjestelmän avulla informaatiota voisi etsiä aivoille sopivalla tavalla, sillä ajattelun perusta on kuvissa. Spielbergin elokuvan Minority Report ensimmäisen näytöksen alussa esitellään amerikkalaiseen viittomakieleen perustuva elokuvallinen tietokoneen käyttöliittymä. Tällaista vastaava järjestelmä voisi olla arkipäivää, mikäli asiat olisivat sata vuotta sitten kehittyneet toisin.

Viittomakieli olisi elokuvan varhaisvuosina ollut sangen järkevä ratkaisu puuttuvalle äänelle. Äänetön elokuvateknologia olisi riittänyt vallan hyvin myös viittomakieliseen opetukseen, joka organisoitiin yli kaksisataa vuotta sitten Ranskassa, satakunta vuotta ennen elokuvan keksimistä. Mikseivät siis elokuva-arkistot pursua viittomakielisiä elokuvia tai miksei mykkäelokuvan historia tunne sadoittain kuuroja näyttelijöitä ja elokuvaajia? Schuchman luettelee vain viisi kuuroa näyttelijää, jotka työskentelivät Hollywoodin elokuvateollisuudessa ennen äänielokuvan läpimurtoa. Heistä tunnetuin on Charles Chaplinin elokuvissa näytellyt kuvataiteilija Granville Redmond.

Ääniteknologian kehittyminen vaikutti tietysti osaltaan siihen, että kuurot katosivat nopeasti elokuvateollisuudesta ja muuttuivat eräässä mielessä näkymättömäksi vähemmistöksi. Toisaalta kyse saattoi olla sattumien puutteesta, kuten vaikkapa Palo Altossa vuonna 1878 – noin sata vuotta ennen Xerox PARCin mullistavia käyttöliittymiä – jolloin Eadweard Muybridge vangitsi hevosen laukan 12 kameralla: paikalla tuskin oli yhtäkään viittomakielistä innostumassa mullistavasta tekniikasta.

Teknologian ja taiteiden avulla voidaan ylittää aisteihin liittyviä viestinnän esteitä, sillä kaikki yhteisölliset viestintäjärjestelmät ovat ihmismielen vahvistajia ja laajennuksia. Elokuvateknologian ja viittomakielen ensimmäisten kohtaamisten kuivuminen oli tappio sekä viittomakielisille että myöhemmälle tietokoneiden käyttöliittymien kehittämiselle: teksti voittaa yhä visuaalisuuden, kuvat ja liikkeen, vaikka hypermedian – tekstiä, kuvaa, ääntä ja videota yhdistävän median – tuottaminen onnistuisi digitaalisen kaluston ansiosta liki kaikilta.

Francis Ford Coppola ennusti jo 1990-luvun alussa keventyvän tuotantokaluston merkitystä elokuvataiteelle dokumenttielokuvassa Hearts of Darkness: A Filmmaker's Apocalypse näin : ” Toivon hartaasti että ne pienet 8 millimetrin videonauhurit ja muut – ihmiset jotka eivät yleensä tee elokuvia, alkaisivat tehdä niitä. Jonain päivänä joku ohiolainen lihava pikkutyttö on uusi Mozart ja tekee upean elokuvan isukin videokameralla (…). “ Coppola lienee viitannut elokuvan pioneereihin kuten Dziga Vertov, joka kirjoitti pystyvänsä helpoiten ilmaisemaan itseään filmin ja montaasin avulla; käyttämällä kirjoitusvälineiden sijasta kameraa, leikkauspöytää ja projektoria.

Elokuvataiteilija on aina yhteydessä muihin ammattilaisiin teknologian kautta. Taitavat käyttäjät ovat osa teknologiaa, kuten Vertov aikoinaan ja GNU/Linux-järjestelmän ja Apache-projektien kehittäjät nykyisin. Hakkereiden, taiteilijoiden ja elokuvantekijöiden virtuaaliset yhteisöt ovat elinvoimaisinta kulttuuriamme. E lokuva, maalaustaide, musiikki, kirjallisuus, runous ja valokuvaus sekä ohjelmistokoodaus ovat yhteisen digitalisoituvan muistimme ja lukutaitomme osia. Siispä mistä on digitaaliajan kuurot tehty? Biteistä, freimeistä, yhteistyöstä ja verkostoista, niistä on digitaaliajan kuurot tehty.

Lähteet

• Bahr, Fax; Coppola, Eleanor & Hickenlooper, George: Hearts of Darkness: A Filmmaker's Apocalypse, 1991.
  [ http://www.imdb.com/title/tt0102015/ ]
• Castells, Manuel 1997. The Information Age. Economy, Society and Culture. Volume II: The Power of Identity . Reprinted 1999. Massachusetts, USA: Blackwell.
• Cavalli-Sforza, Luigi Luca 2001. Genes, Peoples and Languages . London: Penguin.
• Cook, David A. 1990. A History of Narrative Film . Second Edition. New York: W.W.Norton & Company.
• Dyson, Freeman J. 1999. The Sun, the Genome, the Internet. Tools of Scientific Revolutions . New York: Oxford University Press.
• Graham, Paul 2004. Hackers & Painters. Big Ideas from the Computer Age . Sebastopol, CA: O'Reilly.
• Kurki, Eeva 1995. …ja alussa oli liike . Filmihullu 3/1995. Saatavilla WWW-muodossa
  [ http://elokuvantaju.uiah.fi/2001/oppimateriaali/elokuvakulttuuri/artikkelit/kurki_ja_alussa_oli_liike.jsp ]
  
• Laitinen, Karri; Raike, Antti & Viikari, Timo 2001. Elokuvantaju-CinemaSense 1.0 2001–2005, WWW-sivusto
  [ http://elokuvantaju.uiah.fi/ ]
• Padden, Carol & Humphries, Tom 1988. Deaf in America - Voices from a Culture . Cambridge, Massachusetts: Harvard University.
• Raike, Antti 2005. Löytäjät Elokuvantajua rakentamassa. [Yhteisöllinen WWW-palvelun tuotanto] . Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu, julkaisusarja A 57.
• Schuchman, John S. 1988. Hollywood Speaks - Deafness and the Film Entertainment Industry . Urbana and Chicago: University of Illinois.
• Spielberg, Steven: Minority Report , 2002. [ http://www.imdb.com/title/tt0181 689/ ]
• Wenders, Wim 1988. Die Logik der Bilder. Essays und Gespräche . Frankfurt am Main: Verlag der Autoren (English translation: Hofman, Michael 1991. The Logic of Images - Essays and Conversations . London: Faber and Faber.)
• Vertov, Dziga 1984. Kino-eye. The Writings of Dziga Vertov . Edited by Michelson, Annette. Translated by O'Brien, Kevin. Berkeley: The University of California.

VAMMAISELOKUVIA VIATTOMILLE

Vammaiselokuvat voi jakaa karkeasti elokuviin, joissa vammaisuus on pääteema tai yksi pääteemoista ja elokuviin, joissa päähenkilöllä on jokin vamma tai haitta, joka on tiukassa tilanteessa toiminnan este. Valtavirran elokuvissa jälkimmäinen tematiikka on lähes sääntö: Sankariksi kehittyvällä päähenkilöllä on käsikirjoitusoppaidenkin mukaan oltava jokin vamma tai vika. Täydellisyyteen pyrkiminen on kiinnostavampaa kuin täydellisyys sinänsä. Sankarin haavoittuvuus tekee hänestä inhimillisen. Klassinen esimerkki on Akilleen kantapää: Draama ei kehittyisi, jos Akilles olisi täysin haavoittumaton.

David Chasen Sopranos-sarjan mafioso Tony Sopranolla on ”vamma”, josta on haittaa hänen ammatissaan. Teknologian ja farmasian avulla hän pystyy tappamaan. Tony ei saa apua jumalilta, mutta toimii mielialaa kohentavan Prozac-lääkkeen, psykiatri Melfin sekä apuvälineiden kuten kännykän ja televerkon avulla. Voisiko action-, rikos- ja sotaelokuvia tarkastella vammaiselokuvien suosituimpina lajityyppeinä? Molemmissahan häiriintyneiden hahmojen toiminnan tuloksena syntyy vainajien ohella runsaasti vikoja ja lisää vammaisia. Dave Grossman kuvaa kirjassaan On killing vaikeuksia kouluttaa normaalin kirjoissa kulkeva nuorukainen on tappajaksi. Ihminen on vammautettava, jotta hän oppisi tuottamaan vammoja toisille. Samaa tematiikkaa käsitellään uusimmassa Bond-elokuvassa Casino Royale.

Tappaminen ei sovi kaikille. Mistä sitten johtunee, että on viihdyttävää katsella psykoottisia sosiopaatteja heidän runnoessaan toisiaan vammaisiksi? Vammaiselokuva voi parhaimmillaan olla tällaisen lajityypin peili: Se avaa tappamiseen ja pahoinpitelyyn liittyvän kulttuurisen koodin, joten katsoja voi reflektoida ja jäsentää hyvin monimutkaista ilmiöiden verkkoa. Tällöin näennäinen ristiriita – ”miksi katson tappamista, vaikka se on väärin” – asettuu mielekkääksi toiminnaksi. Katsoja etsii merkityksiä ääripäiden avulla eikä lopullisella henkilökohtaisella konstruktiolla ole suoraa yhteyttä kumpaankaan elokuvatyyppiin.

Elokuvien ”pahuus” yhdistyy usein johonkin yhteisön ulkopuoliseen, erilaiseen tai poikkeavaan. ”Paha” voidaan myös kuvata joko hyvin kauniiksi tai poikkeuksellisen rumaksi olennoksi tai korostaa poikkeavia tapoja, liikkumista ja käyttäytymistä. Tohtori Frankenstein herätti ruumiinkappaleista kokoamansa ihmisen henkiin sähkön voimalla, mutta hirviöksi olento muuttui vasta yhteisön torjuessa hänet. Myytin päivitetyssä versiossa, James Cameronin elokuvassa Terminator (1984) ihmisten elämää helpottamaan tarkoitettu teknologia kaappaa vallan Frankensteinin hirviötä muistuttavan tuhoajarobotin hahmossa. Terminator 2: Judgment Day (1991) kuvaa inhimillistyvää robottia ja transhumanistista yhteistyötä, jolloin teknologiaan voi luottaa. Terminator-elokuvat istuvat perinteeseen ja muistuttavat katsojaa ihmisyyden kriteereistä: Vain yhteisöllisellä ja emotionaalisella ihmisellä on ajatusten ja tekojen vapaus sekä kyky tuntea myötätuntoa.

Mielisairaudet, rikollisuus ja vammaisuus kiehtovat elokuvankatsojia ehkä siksi, että niihin liittyvät myytit vahvistavat yhteisön terveyteen ja normaaliuteen liittyviä arvoja. Schuchman huomauttaa kirjassaan Hollywood speaks, ettei kuurojen yhteisöä ole olemassa elokuvissa tai televisiossa. Kuurous kuvataan tarinan kerronnan välineenä; vammana ja yksilöiden kautta. Tämän vuoksi Mark Medoffin näytelmään perustuva Randa Hainesin valtavirran elokuva Sanaton rakkaus (Children of a Lesser Gods, 1986) oli tärkeä elokuva kuuroille, sillä ensimmäisen kerran valkokankaalla nähtiin kuurojen kulttuuriseen yhteisöön kuuluvia kuurojen näyttelijöiden esittämiä viittomakielisiä roolihahmoja. Tässä on selvä tilaus vammaiselokuville: Ne voivat näyttää vammaisuuden yhteisöllisessä kontekstissa pikemminkin kuin draaman kertomiseen liittyvänä roolihahmon ominaisuutena.

Tappaminen tarvittaessa ja huolehtiminen yhteisön jäsenistä ovat meissä ja kulttuureissamme mahdollisuuksina, mutteivät välttämättömyyksinä. Siksi "vammaiselokuvilla" on olennainen merkitys siinä, että katsoja pysyy täyspäisenä ja pystyy ylipäänsä toimimaan vastuullisella tavalla yhteisöissä, joissa hän ei ehkä koskaan tapaa pyörätuolin käyttäjiä, avanneleikattuja, kuuroja, sokeita tai autisteja. Ja monet meistähän voi helpoimmin kohdata valkokankaalla.