Thursday 10 May 2007

ELOKUVANTAJUA TUOTTEISTAMISEN RUMPUTULESSA, osa 2

(AVEK-lehti 2001. Artikkeli Elokuvantajusta, päivitetty 2007)

Internetin elokuvayhteisöt elokuvatuotannon tukena

Elokuvantaju-projektin avainkäsitteitä ovat yhteisöllisyys, verkottuminen ja viestintä. Elokuvakulttuuri voidaan toki kaupallistaa moneltakin osa-alueeltaan, mutta on kohtuullisen karmaiseva tulevaisuudenkuva elokuvataiteen kannalta, mikäli kaikki elokuvaan liittyvä kulttuuriperintö ja osaaminen ”tuotteistetaan” vain talouselämän rattaita pyörittämään. Olisi mielenkiintoista tavata se riskirahoittaja, joka rahoittaisi uuden Citizen Kanen (Citizen Katez?) tai Panssarilaiva Potemkinin (Spaceship Pat Yankee?) näinä aikoina jälkipolvia ilahduttamaan. Elokuvantajun kautta tähänkin riskirahoittajan ja ohjaajahönön tapaamiseen toivottavasti avautuu mahdollisuus.

Elokuvantajun pyrkimyksenä on hyödyntää uutta tietotekniikkaa siten, että elokuvan kulttuuriperintöä voidaan levittää ja siitä voidaan keskustella helposti, avoimesti ja uutta luoden. Taustalla on vanhakantainen sivistyksen ja kulttuurin ajatus (pyydän, varmistin takaisin, ei se ole niin hirveää miltä kuulostaa). Sivistys ei ole sen kummempaa kuin tasa-arvoista osallistumista yhteisön tiede- ja taide-elämään, tuottaja-kuluttajana tai kuluttaja-tuottajana, koko ajan uutta oppien.

Käytännöllisen filosofian professori Timo Airaksinen sanoi syksyllä 2000 Helsingin yliopistolla näin:

On vaarallista, että jotkut tuottajat odottavat vastaanottajien tottuvan mihin tahansa. Vaikka voihan ihmisiä vaatia rakastamaan vaikka pommia. Mielestäni on keskeistä miettiä, onko vastaanottajapuolen velvollisuus ajatella rationaalisesti [Katso puuttuva yhdyssanan osa artikkelin lopusta]tekniikkaa tuomitessaan.”

Airaksinen ei tarkoittanut tietotekniikkaa, mutta siteeraus sopisi hämmästyttävän hyvin myös sisältötuotantokeskusteluun. Internetin kaupallistumishankkeissa tahtoo unohtua kultainen sääntö: Asiakas (katsoja, kuluttaja, opiskelija jne.) on aina oikeassa. Hänen ei tarvitse perustella valintojaan eikä ajatella rationaalisesti. Riittää, että tykkää. Toisin on meillä tutkijoilla ja tuottajilla: On oleellista tietää, miksi ei tykätä tai tykätään. Tuottajan ja kuluttajan suhde on internetin ja yleisemmin digitalisoitumisen myötä muuttunut ja muuttuu koko ajan. Julkaiseminen on teknisesti helppoa, joten periaatteessa ”kuka tahansa” voi tuottaa. Samoin myös tuotteiden saatavuus on tyystin erilaista kuin menneinä ”esitys alkaa kello 19.00” -aikoina. Ehkäpä uuden kuluttaja-tuottaja -suhteen voisi kiteyttää siten, että kuluttaja painottaa emootioita, on suhteen tunne, ja tuottaja painottaa rationaalisuutta, on suhteen järki. Järjen ja tunteen liitto luo aristoteelista mielihyvää koko yhteisölle. Kuluttajastahan on kivaa, että luomulehmä voi hyvin ja maistuu hyvältä. Tuottaja tietää, että luomulehmä todellakin on terveempi eikä sairastuta iloista kuluttajaa. Miten tällainen mielihyvään liittyvä ja johtava tieto olisi kätevästi saatavilla?

Renessanssi – internet - uusrenessanssi?

Muistellaanpa Shakespearea, kaiken interaktiivisuuden isää. (Shakespearesta voi olla montaa mieltä, mutta lastenlorua mukaillen: ”Häntä ei voi ohittaa, häntä ei voi ylittää, siispä täytyy mennä läpi!”) Shakespearen nerous on kohtuullisen helppo nähdä kommunikatiivisen toiminnan tuloksena, ei niinkään ”jumalaisena synnyinlahjana” kuten nerous perinteisesti on ymmärretty. Shakespearella lienee ollut sangen kehittynyt taito oppia ja soveltaa oppimaansa teatterityössä. Hän kykeni muokkaamaan vanhoista näytelmistä ja tarinoista toimivia moninäytöksisiä ja -merkityksisiä teatterikappaleita. Onnistuneen luomistyön taustalla on varmasti ollut taito aistia yleisön reaktioita ja parantaa näytelmiä niiden pohjalta. Samoin Shakespearen moninaiset kontaktit niin älymystöön, aatelistoon kuin rahvaaseenkin (mahdollisesti myös karjanhoitajiin) ovat auttaneet merkittävästi näytelmien kehittelyssä. Ei sovi vähätellä myöskään uusien näyttelijöiden kouluttamista: Jokainen tulokas on varmasti osaltaan tuonut Globe-teatteriin soveltamiskelpoisia ideoita esitysten parantamiseksi. Mitä muuta tämä on kuin interaktiivista luovuutta? Shakespeare oli siten verkottunut teatterintekijä jo neljäsataa vuotta ennen aikamme hypermediahuumaa, mikä on toki helppo ymmärtää vasten renessanssiajan Lontoon kulttuurielämää. Mitäpä hän mahtoi tuumia riskirahoittajista, niin tärkeitä kuin nämä kaikkina aikoina ovatkin olleet taiteen tekijöille? Vastaus löytynee ”Venetsian kauppiaasta”: Shylock on riskirahoittajan arkkityyppi? Mene ja tiedä, mutta tämänkin kysymyksen pohtimiseen internet tarjoaa oivan väylän.

Shakespearen aikaan verrattuna nykyaikainen elokuvantekijä on eräässä mielessä huonommassa asemassa. Hänellä ei välttämättä ole fyysisiä eikä ajallisia mahdollisuuksia sellaiseen määrään kontakteja, mitä kunnioitetulla dramaturgian oppi-isällämme aikoinaan oli. Mutta meillä on internet, joka antaa meille mahdollisuuden verkottua, mikäli vain haluamme hyödyntää sitä. Tällaisessa verkottumisessa ollaan hyvin lähellä nykyaikaisen kansalaisyhteiskunnan käsitettä. Olisi ehkä antoisaa havaita, että päälle hyökyvän yksityistämisen ja kaupallistamisen ohessa tarjoutuu mahdollisuuksia myös aitoon ihmisten väliseen vuorovaikutukseen ilman jatkuvaa myymisen pakkoa.

Internetin kulttuurinen hyötykäyttö ei tietenkään ole yhtään sen helpompaa kuin mikään muukaan ihmisten välinen kommunikaatio. Internetin vuorovaikutusta kehitettäessä meidän tulee huolehtia siitä, että käyttäjä voi osallistua aluksi vuorovaikutukseen omilla ehdoillaan (minä) ja prosessin (sivistymisen) myötä yhteisön eli elokuvaväen yhteisillä ehdoilla (me).

Elokuvantaju pyrkii pehmentämään eri ryhmien vuorovaikutuksen aloittamista. Oppimateriaali tarjoaa elokuvatuotannon peruskäsitteistön havaintoesimerkein varustettuna opiskelijan saataville, jolloin jokainen voi omaan tahtiinsa tutustua alan käsitteistöön ja niitä kuvaavaan terminologiaan. Käyttäjä voi tutustua materiaaliin useammalla kielellä, joko käsitekartan tai sanahaun ja sisällysluettelon avulla. Elokuvantajun kielivalikoimaa voidaan entisestään kasvattaa, mikäli niin halutaan ja saadaan joku sivistynyt riskirahoittaja ylipuhutuksi.

Coppolan profetia

Ajatelkaamme, millaisia vaikeuksia naisilla on yhä elokuva-alalla, jopa pohjoismaissa. Ja naisia on sentään puolet maailman ihmisistä. Taustalla kummittelee myyttejä ja teollisen yhteiskunnan rakenteisiin liittyviä mekanismeja, joilla ei juuri ole tekemistä elokuvataiteen kanssa. Samat mekanismit hidastavat vähemmistöjen pääsyä elokuva-alalle. Silti vähemmistöjen edustajat tunkevat, mokomat, hitaasti mutta varmasti myös elokuva-alalle ja tämä on lopulta eduksi elokuvataiteelle. Tätä prosessia voi kukin halutessaan nopeuttaa aloittamalla vuorovaikutuksen edes yhden vähemmistön edustajan kanssa (ja toisaalta hidastaa kieltäytymällä kommunikaatiosta vähemmistöjen kanssa, tekstiviestithän ovat tunnetusti ylihinnoiteltuja ja vierasmaalaisilla on kummallisia käsityksiä saunasta ja talvisodasta).

Digitaalitekniikan tehokas käyttö muuttaa yleisen hokeman mukaan tuotantoja halvemmaksi ja auttaa tekijöitä verkottumaan. Mutta mitä tekijät ja elokuvataide hyötyvät siitä, että elokuvia voidaan tehdä entistä halvemmalla? Kas näin profetoi Francis Coppola lähes kymmenen vuotta sitten:

Toivon hartaasti että ne pienet 8 millimetrin videonauhurit ja muut - ihmiset jotka eivät yleensä tee elokuvia, alkaisivat tehdä niitä. Jonain päivänä joku ohiolainen lihava pikkutyttö on uusi Mozart ja tekee upean elokuvan isukin videokameralla ja ns. ammattilaisuus häviäisi elokuvasta lopullisesti ja siitä tulee taidemuoto. Näin minä ajattelen.”

Francis ei varmaankaan tarkoittanut eikä toivonut, että elokuvantekijöiltä loppuisi työ. Itse ymmärrän viestin siten, ettei ole mitään järkeä menettää ”Elokuvan Mozartia” vain siksi, että hän kuuluu ”väärään” ryhmään tai ikäluokkaan tai ettei hän satu pääsemään sisälle johonkin teolliselta aikakaudelta periytyvään opetus-, koulutus- ja työorganisaatioon. Yksilöiden välinen suuri erilaisuus voi lisäksi jumiuttaa lähiopetustilanteen yksinkertaisesti siksi, että puuttuu yhteinen kokemuspohja, konteksti. Samoin joistakin kulttuureista on muita pitempi matka onnistuneeseen ensi-iltaan (vrt. Spike Lee, Hanif Kureishi). Tällaisissa tapauksissa lähiopintoja tukeva etäopiskelu tarjoaa varteenotettavan mahdollisuuden oppia perustiedot elokuvataiteesta ennen vakavampia ja syvällisempiä alan opintoja.

Mikäpä muu voisi olla näppärämpi tapa tutustua uuteen kulttuuriin omaan tahtiinsa kuin tasa-arvoinen internet-viestintä? Eikö olekin hivelevä ajatus löytää se elokuvan Mozart, ”lieksalainen pieni punatukkainen tyttö”, vaikkapa elokuvantaju-portaalin kautta ja tuottaa hänen käsikirjoituksensa elokuvaksi?


LÄHTEET


PS

Puuttuva yhdyssanan osa Airaksisen sitaatista: Geeni. Yllätyitkö?

No comments: