ELOKUVANTAJUA TUOTTEISTAMISEN RUMPUTULESSA vuonna 2001

(Julkaistu: AVEK-lehti 2001. Artikkelin alkuosa, päivitetty 2007)

Elokuvantaju on internet-oppimateriaali elokuvatuotannon etäopiskelua varten. Suoraan verkkokäyttöön tehtävän oppimateriaalin käytettävyydessä pyritään huomioimaan vähemmistöjen, kuten viittomakielisten kuurojen, maahanmuuttajien ja näkörajoitteisten, tarpeet. Elokuvantajun tavoitteena on myös tekijöiden, opiskelijoiden ja harrastajien vuorovaikutuksen lisääminen. Tällaiseen samasta aiheesta kiinnostuneiden eri ihmisryhmien viestintään internet tarjoaa lukuisia kelpo työkaluja. Suunnittelijoiden huoneentauluna oli saavutettavuus, jonka mahdollisti digitaalisuuden tehokas hyödyntäminen. Digitaalinen tietotekniikka, karsittuna sitä ympäröivästä myyntihöpinästä, tuo jatkuvasti uusia ja laadullisesti toimivia tapoja elokuvataiteen opiskeluun ja elokuvatuotantoon. Digitaalisuuden ja verkottumisen etuja perinteisen elokuvataiteen näkökulmasta oli vuonna 2001 vaikeahko huomata, sillä hektinen tuotekehittely ja kiihkeä tuotteistaminen välillä lähes estivät hedelmällisen dialogin tekijöiden ja rahoittajien välillä. Elokuvantekijöiden joukoista kuului satunnaisia kauhistuneita ”IT jyrää meitin” huutoja, mutta pahin paniikki vältettiin. Filmimateriaali ehkä kuolee, mutta elokuva ei kuole koskaan.

Yliopisto, elokuva ja sivistys

”Elokuvan taju” -tutkimusprojekti alkoi Taideteollisessa korkeakoulussa vuonna 1998, keskellä informaatioteknologian eli IT:n rajuinta kaupallistamispommitusta. Projektin aikana tutkija-tuottajan olo oli välillä kuin keskellä tietokonepeleistä innoituksensa saanutta Matrix-elokuvaa. Vähäisen korkeakoulussa tutkijankorsuaan pitävän, vain RUK:n käyneen ja ETO:n laakeroiman ”sisältötuotannon monialaosaajan eli ohjaajahönön” mielessä siinteli aika ajoin kerettiläinen ja epämuodikas toive saada korkeakouluihin vahva tutkimuksen itsenäisyyttä tukeva IT eli internet-torjunta. Moinen haaveilu oli tietysti hukkaan heitettyä: Hallituskin veti joululahjana takaisin noin miljardin markan verran korkeakouluille luvattua ja eduskunnan hyväksymää rahoitusta vuodelle 2001, joten apua ei valtion taholta saanut. Onneksi oli säätiöitä ja AVEK!

Kansalaisyhteiskunnan viestintävälineiden ja yliopistojen perinteisen sivistystehtävän rahoittaminen ei ole ollut järin suuressa huudossa rahoittajien keskuudessa, sitä vastoin maksullisten www-portaalien tuottamiseen tilaisuuksia on ollut tarjolla yllin kyllin. Harmillista akateemisen tutkimuksen näkökulmasta on ollut se, miten auliisti myös AV-väki on rynnistänyt tuotteistamaan itseään ja työtään. Toisaalta tämä on täysin ymmärrettävää, koska tuotantokulttuurin muutos – tämä IT-rynnäköinti digi-TV:n tulituella – yllätti monet meistä ns. housut nilkoissa. Eipä siinä juuri tutkimus- ja tuotantoasemiin rynnätessä keskusteltu vaihtoehtoisista strategioista. Mentävä oli ja tapeltava itselleen oma osansa, pieni pala itsearvostusta omaa ammattitaitoa kohtaan sekä leipää kotirintamalle eli perheelle.

Onneksi riskisijoittajien pahin IT-huuma väistyi ilman torjuntatoimiakin ja antoi mahdollisuuden tarkastella internetin hyöty-, opiskelu-, taide- ja kulttuurikäyttöä myös muusta kuin kaupallisten pikavoittojen näkökulmasta. Rajuimman rynnäköinnin aikanahan monelta varmaan pääsi unohtumaan se, että internet on alun perin verkottumishaluisten tutkijoiden ja yliopistoväen käytännön tarpeista syntynyt yhteisponnistus. Arpanet? No ei sitäkään militaariväki yksin pystyttänyt, vaan töihin tarvittiin runsaasti akateemista nostoväkeä. Internetin historia on siten kunniakas ja sen akateeminen perinne vaalimisen arvoinen.

Elokuvaväen rivit ovatkin järjestyneet esimerkiksi Viestintätieteiden yliopistoverkoston kautta, jonka kautta on syntynyt korkeakoulujen välistä uuden median osaamista ja tutkimusta. Vaihtoehtoinen internet-historia (ilman dot.com -mattopommituksia) olisikin saattanut edetä loogisesti www:n myötä elokuvapuolelle, ilman että elokuvaväki olisi kokenut uuden median uhkana itselleen. Jossittelu ei tietenkään auta, mutta pientä lohtua elokuvaväelle tuonee se, että tehotuotetut lehmät eivät lennä, vaan sairastuvat hulluiksi. Tehokkuus ja vauhti eivät useinkaan ole hyväksi karjanhoidolle, kulttuurille eivätkä uusien ajatusten jalostamiselle.

Internetin kaupallistuminen – kuka ohjaa tutkimusta?

Mistä moinen kerettiläisyys ja skeptisyys internetin kaupallistamisen kaiken autuaaksi tekevää voimaa kohtaan? Arkkiatri Risto Pelkosen huomautus geenitutkijoille sopii myös meille tietoverkkoihin soluttautuville ohjaajahönöille, vaikkakin on lausuttu tyyten toisessa yhteydessä:

”Jos tutkijoilla ei ole moraalia, niin missä sitä sitten on? Suurin huoleni on se, että elinkeinoelämä alkaisi ohjata tutkimusta ja tutkijayhteisöä.”

Hyvin lausuttu. Arkkiatrin huoli on perusteltu, sillä korkeakoulujen tutkimusrahoitus ei millään tasolla ole sellainen, että me AV-tutkimuksen pienet, hajautetut sissijoukot voisimme puolustaa itsenäisyyttämme omin voimin. Siten IT-osakekurssien syöksy realistiselle tasolle oli – anteeksi vain – pitemmän päälle hyödyllinen ilmiö. Hyökkäys internetin valtaamiseksi ei tuottanutkaan riskisijoittajien toivomia pikavoittoja, joten talouselämä suuntasi massiivisen optioilla tuetun sijoitusiskunsa geeniteknologiaan (ja siinäkin on käynyt miten on käynyt). Olkaamme iloisia saamastamme aikalisästä eli välirauhasta ja toivokaamme samalla menestystä veljillemme geenitutkijoille, että hekin säilyttäisivät itsenäisyytensä ja saisivat tutkimusrauhan. Toivokaamme myös, että jotkut rahoittajista tyytyvät ihan himpun verran pienempiin voittoihin ja ovat valmiita panostamaan myös sivistykseen, luottaen kuluttajien haluun löytää tietoverkoista muutakin kuin ”blondivitsejä” (noin kauniisti ilmaistuna se tavoitelluin sisältö). Taisi olla liikaa toivottu? Vai mahtaisiko riskisijoittajia kiinnostaa sellainen pikavoittoja tuottamaton puuhastelu kuin sivistys, kulttuuri ja taide?

Pörssinotkahduksista huolimatta ja internetin CERN-veteraanien työtä arvostaen jatkuu hiljainen puurtaminen ja virtuaalisten palvelujen käytännön rakennustyö korkeakouluissa, yleensä oman toimen ohella. Taideteollisen korkeakoulun elokuvantaju-projektissa tuntemukset keväällä 2001 muistuttavatkin ”Tuntemattoman sotilaan” viimeisiä sivuja: Lopultakin rauha ja itsenäisyyskin taisi säilyä. Juoksuhaudoista nouseva AV- ja elokuvaväki ravisteli rauhoittuneessa tilanteessa osakeantipölyn harteiltaan ja siirtyi myös verkkoon kommunikoimaan toistensa ja yleisön kanssa, ilman pakonomaista ”sisältötuottamisen” (t)ulostuspainetta. Mutta miten kommunikoida nyt vuonna 2007, kun melkein kaikki viestinnän tavat on ehditty tuotteistaa ja ylihinnoitella? ”Ilmainen” kommunikointikin tarkoittaa käytännössä alistumista mitä ihmeellisimmän mainonnan kohteeksi (vilkaiskaa vaikka ”ilmaisia” sähköpostipalveluita).

Elokuvantaju on pyrkinyt kasvamaan aidoksi elokuvataiteen ja -tuotannon portaaliksi: Projektimme yhtenä tavoitteena on ollut saada alan opiskelijat, ammattilaiset ja valistuneet harrastajat – niin enemmistö kuin vähemmistöt – saman oppimateriaalin ja portaalin kautta viestimään siitä yhteisestä lempemme kohteesta eli elokuvasta, oli se sitten lyhyttä tai pitkää, dokumenttia tai fiktiota. Tärkeintä, että kuvat liikkuvat ja ajatus välittyy!