Vammaiselokuvat voi jakaa karkeasti elokuviin, joissa vammaisuus on pääteema tai yksi pääteemoista ja elokuviin, joissa päähenkilöllä on jokin vamma tai haitta, joka on tiukassa tilanteessa toiminnan este. Valtavirran elokuvissa jälkimmäinen tematiikka on lähes sääntö: Sankariksi kehittyvällä päähenkilöllä on käsikirjoitusoppaidenkin mukaan oltava jokin vamma tai vika. Täydellisyyteen pyrkiminen on kiinnostavampaa kuin täydellisyys sinänsä. Sankarin haavoittuvuus tekee hänestä inhimillisen. Klassinen esimerkki on Akilleen kantapää: Draama ei kehittyisi, jos Akilles olisi täysin haavoittumaton.
David Chasen Sopranos-sarjan mafioso Tony Sopranolla on ”vamma”, josta on haittaa hänen ammatissaan. Teknologian ja farmasian avulla hän pystyy tappamaan. Tony ei saa apua jumalilta, mutta toimii mielialaa kohentavan Prozac-lääkkeen, psykiatri Melfin sekä apuvälineiden kuten kännykän ja televerkon avulla. Voisiko action-, rikos- ja sotaelokuvia tarkastella vammaiselokuvien suosituimpina lajityyppeinä? Molemmissahan häiriintyneiden hahmojen toiminnan tuloksena syntyy vainajien ohella runsaasti vikoja ja lisää vammaisia. Dave Grossman kuvaa kirjassaan On killing vaikeuksia kouluttaa normaalin kirjoissa kulkeva nuorukainen on tappajaksi. Ihminen on vammautettava, jotta hän oppisi tuottamaan vammoja toisille. Samaa tematiikkaa käsitellään uusimmassa Bond-elokuvassa Casino Royale.
Tappaminen ei sovi kaikille. Mistä sitten johtunee, että on viihdyttävää katsella psykoottisia sosiopaatteja heidän runnoessaan toisiaan vammaisiksi? Vammaiselokuva voi parhaimmillaan olla tällaisen lajityypin peili: Se avaa tappamiseen ja pahoinpitelyyn liittyvän kulttuurisen koodin, joten katsoja voi reflektoida ja jäsentää hyvin monimutkaista ilmiöiden verkkoa. Tällöin näennäinen ristiriita – ”miksi katson tappamista, vaikka se on väärin” – asettuu mielekkääksi toiminnaksi. Katsoja etsii merkityksiä ääripäiden avulla eikä lopullisella henkilökohtaisella konstruktiolla ole suoraa yhteyttä kumpaankaan elokuvatyyppiin.
Elokuvien ”pahuus” yhdistyy usein johonkin yhteisön ulkopuoliseen, erilaiseen tai poikkeavaan. ”Paha” voidaan myös kuvata joko hyvin kauniiksi tai poikkeuksellisen rumaksi olennoksi tai korostaa poikkeavia tapoja, liikkumista ja käyttäytymistä. Tohtori Frankenstein herätti ruumiinkappaleista kokoamansa ihmisen henkiin sähkön voimalla, mutta hirviöksi olento muuttui vasta yhteisön torjuessa hänet. Myytin päivitetyssä versiossa, James Cameronin elokuvassa Terminator (1984) ihmisten elämää helpottamaan tarkoitettu teknologia kaappaa vallan Frankensteinin hirviötä muistuttavan tuhoajarobotin hahmossa. Terminator 2: Judgment Day (1991) kuvaa inhimillistyvää robottia ja transhumanistista yhteistyötä, jolloin teknologiaan voi luottaa. Terminator-elokuvat istuvat perinteeseen ja muistuttavat katsojaa ihmisyyden kriteereistä: Vain yhteisöllisellä ja emotionaalisella ihmisellä on ajatusten ja tekojen vapaus sekä kyky tuntea myötätuntoa.
Mielisairaudet, rikollisuus ja vammaisuus kiehtovat elokuvankatsojia ehkä siksi, että niihin liittyvät myytit vahvistavat yhteisön terveyteen ja normaaliuteen liittyviä arvoja. Schuchman huomauttaa kirjassaan Hollywood speaks, ettei kuurojen yhteisöä ole olemassa elokuvissa tai televisiossa. Kuurous kuvataan tarinan kerronnan välineenä; vammana ja yksilöiden kautta. Tämän vuoksi Mark Medoffin näytelmään perustuva Randa Hainesin valtavirran elokuva Sanaton rakkaus (Children of a Lesser Gods, 1986) oli tärkeä elokuva kuuroille, sillä ensimmäisen kerran valkokankaalla nähtiin kuurojen kulttuuriseen yhteisöön kuuluvia kuurojen näyttelijöiden esittämiä viittomakielisiä roolihahmoja. Tässä on selvä tilaus vammaiselokuville: Ne voivat näyttää vammaisuuden yhteisöllisessä kontekstissa pikemminkin kuin draaman kertomiseen liittyvänä roolihahmon ominaisuutena.
Tappaminen tarvittaessa ja huolehtiminen yhteisön jäsenistä ovat meissä ja kulttuureissamme mahdollisuuksina, mutteivät välttämättömyyksinä. Siksi "vammaiselokuvilla" on olennainen merkitys siinä, että katsoja pysyy täyspäisenä ja pystyy ylipäänsä toimimaan vastuullisella tavalla yhteisöissä, joissa hän ei ehkä koskaan tapaa pyörätuolin käyttäjiä, avanneleikattuja, kuuroja, sokeita tai autisteja. Ja monet meistähän voi helpoimmin kohdata valkokankaalla.
No comments:
Post a Comment