Mistä on digitaaliset kuurot tehty?

Elokuva, tietokoneiden käyttöliittymät ja painotuotteet ovat keinoja informaation järjestämiseksi. Elokuvan taju – taito nähdä ja ymmärtää asiat visuaalisina kertomuksina – liittynee ihmisen taitoon ymmärtää niin viittomakieltä kuin elokuvaakin. Visuaalisen ja kolmiulotteisen käyttöjärjestelmän avulla informaatiota voisi etsiä aivoille sopivalla tavalla, sillä ajattelun perusta on kuvissa. Spielbergin elokuvan Minority Report ensimmäisen näytöksen alussa esitellään amerikkalaiseen viittomakieleen perustuva elokuvallinen tietokoneen käyttöliittymä. Tällaista vastaava järjestelmä voisi olla arkipäivää, mikäli asiat olisivat sata vuotta sitten kehittyneet toisin.

Viittomakieli olisi elokuvan varhaisvuosina ollut sangen järkevä ratkaisu puuttuvalle äänelle. Äänetön elokuvateknologia olisi riittänyt vallan hyvin myös viittomakieliseen opetukseen, joka organisoitiin yli kaksisataa vuotta sitten Ranskassa, satakunta vuotta ennen elokuvan keksimistä. Mikseivät siis elokuva-arkistot pursua viittomakielisiä elokuvia tai miksei mykkäelokuvan historia tunne sadoittain kuuroja näyttelijöitä ja elokuvaajia? Schuchman luettelee vain viisi kuuroa näyttelijää, jotka työskentelivät Hollywoodin elokuvateollisuudessa ennen äänielokuvan läpimurtoa. Heistä tunnetuin on Charles Chaplinin elokuvissa näytellyt kuvataiteilija Granville Redmond.

Ääniteknologian kehittyminen vaikutti tietysti osaltaan siihen, että kuurot katosivat nopeasti elokuvateollisuudesta ja muuttuivat eräässä mielessä näkymättömäksi vähemmistöksi. Toisaalta kyse saattoi olla sattumien puutteesta, kuten vaikkapa Palo Altossa vuonna 1878 – noin sata vuotta ennen Xerox PARCin mullistavia käyttöliittymiä – jolloin Eadweard Muybridge vangitsi hevosen laukan 12 kameralla: paikalla tuskin oli yhtäkään viittomakielistä innostumassa mullistavasta tekniikasta.

Teknologian ja taiteiden avulla voidaan ylittää aisteihin liittyviä viestinnän esteitä, sillä kaikki yhteisölliset viestintäjärjestelmät ovat ihmismielen vahvistajia ja laajennuksia. Elokuvateknologian ja viittomakielen ensimmäisten kohtaamisten kuivuminen oli tappio sekä viittomakielisille että myöhemmälle tietokoneiden käyttöliittymien kehittämiselle: teksti voittaa yhä visuaalisuuden, kuvat ja liikkeen, vaikka hypermedian – tekstiä, kuvaa, ääntä ja videota yhdistävän median – tuottaminen onnistuisi digitaalisen kaluston ansiosta liki kaikilta.

Francis Ford Coppola ennusti jo 1990-luvun alussa keventyvän tuotantokaluston merkitystä elokuvataiteelle dokumenttielokuvassa Hearts of Darkness: A Filmmaker's Apocalypse näin : ” Toivon hartaasti että ne pienet 8 millimetrin videonauhurit ja muut – ihmiset jotka eivät yleensä tee elokuvia, alkaisivat tehdä niitä. Jonain päivänä joku ohiolainen lihava pikkutyttö on uusi Mozart ja tekee upean elokuvan isukin videokameralla (…). “ Coppola lienee viitannut elokuvan pioneereihin kuten Dziga Vertov, joka kirjoitti pystyvänsä helpoiten ilmaisemaan itseään filmin ja montaasin avulla; käyttämällä kirjoitusvälineiden sijasta kameraa, leikkauspöytää ja projektoria.

Elokuvataiteilija on aina yhteydessä muihin ammattilaisiin teknologian kautta. Taitavat käyttäjät ovat osa teknologiaa, kuten Vertov aikoinaan ja GNU/Linux-järjestelmän ja Apache-projektien kehittäjät nykyisin. Hakkereiden, taiteilijoiden ja elokuvantekijöiden virtuaaliset yhteisöt ovat elinvoimaisinta kulttuuriamme. E lokuva, maalaustaide, musiikki, kirjallisuus, runous ja valokuvaus sekä ohjelmistokoodaus ovat yhteisen digitalisoituvan muistimme ja lukutaitomme osia. Siispä mistä on digitaaliajan kuurot tehty? Biteistä, freimeistä, yhteistyöstä ja verkostoista, niistä on digitaaliajan kuurot tehty.

Lähteet

• Bahr, Fax; Coppola, Eleanor & Hickenlooper, George: Hearts of Darkness: A Filmmaker's Apocalypse, 1991.
  [ http://www.imdb.com/title/tt0102015/ ]
• Castells, Manuel 1997. The Information Age. Economy, Society and Culture. Volume II: The Power of Identity . Reprinted 1999. Massachusetts, USA: Blackwell.
• Cavalli-Sforza, Luigi Luca 2001. Genes, Peoples and Languages . London: Penguin.
• Cook, David A. 1990. A History of Narrative Film . Second Edition. New York: W.W.Norton & Company.
• Dyson, Freeman J. 1999. The Sun, the Genome, the Internet. Tools of Scientific Revolutions . New York: Oxford University Press.
• Graham, Paul 2004. Hackers & Painters. Big Ideas from the Computer Age . Sebastopol, CA: O'Reilly.
• Kurki, Eeva 1995. …ja alussa oli liike . Filmihullu 3/1995. Saatavilla WWW-muodossa
  [ http://elokuvantaju.uiah.fi/2001/oppimateriaali/elokuvakulttuuri/artikkelit/kurki_ja_alussa_oli_liike.jsp ]
  
• Laitinen, Karri; Raike, Antti & Viikari, Timo 2001. Elokuvantaju-CinemaSense 1.0 2001–2005, WWW-sivusto
  [ http://elokuvantaju.uiah.fi/ ]
• Padden, Carol & Humphries, Tom 1988. Deaf in America - Voices from a Culture . Cambridge, Massachusetts: Harvard University.
• Raike, Antti 2005. Löytäjät Elokuvantajua rakentamassa. [Yhteisöllinen WWW-palvelun tuotanto] . Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu, julkaisusarja A 57.
• Schuchman, John S. 1988. Hollywood Speaks - Deafness and the Film Entertainment Industry . Urbana and Chicago: University of Illinois.
• Spielberg, Steven: Minority Report , 2002. [ http://www.imdb.com/title/tt0181 689/ ]
• Wenders, Wim 1988. Die Logik der Bilder. Essays und Gespräche . Frankfurt am Main: Verlag der Autoren (English translation: Hofman, Michael 1991. The Logic of Images - Essays and Conversations . London: Faber and Faber.)
• Vertov, Dziga 1984. Kino-eye. The Writings of Dziga Vertov . Edited by Michelson, Annette. Translated by O'Brien, Kevin. Berkeley: The University of California.

ELOKUVANTAJUA TUOTTEISTAMISEN RUMPUTULESSA, osa 2

(AVEK-lehti 2001. Artikkeli Elokuvantajusta, päivitetty 2007)

Internetin elokuvayhteisöt elokuvatuotannon tukena

Elokuvantaju-projektin avainkäsitteitä ovat yhteisöllisyys, verkottuminen ja viestintä. Elokuvakulttuuri voidaan toki kaupallistaa moneltakin osa-alueeltaan, mutta on kohtuullisen karmaiseva tulevaisuudenkuva elokuvataiteen kannalta, mikäli kaikki elokuvaan liittyvä kulttuuriperintö ja osaaminen ”tuotteistetaan” vain talouselämän rattaita pyörittämään. Olisi mielenkiintoista tavata se riskirahoittaja, joka rahoittaisi uuden Citizen Kanen (Citizen Katez?) tai Panssarilaiva Potemkinin (Spaceship Pat Yankee?) näinä aikoina jälkipolvia ilahduttamaan. Elokuvantajun kautta tähänkin riskirahoittajan ja ohjaajahönön tapaamiseen toivottavasti avautuu mahdollisuus.

Elokuvantajun pyrkimyksenä on hyödyntää uutta tietotekniikkaa siten, että elokuvan kulttuuriperintöä voidaan levittää ja siitä voidaan keskustella helposti, avoimesti ja uutta luoden. Taustalla on vanhakantainen sivistyksen ja kulttuurin ajatus (pyydän, varmistin takaisin, ei se ole niin hirveää miltä kuulostaa). Sivistys ei ole sen kummempaa kuin tasa-arvoista osallistumista yhteisön tiede- ja taide-elämään, tuottaja-kuluttajana tai kuluttaja-tuottajana, koko ajan uutta oppien.

Käytännöllisen filosofian professori Timo Airaksinen sanoi syksyllä 2000 Helsingin yliopistolla näin:

”On vaarallista, että jotkut tuottajat odottavat vastaanottajien tottuvan mihin tahansa. Vaikka voihan ihmisiä vaatia rakastamaan vaikka pommia. Mielestäni on keskeistä miettiä, onko vastaanottajapuolen velvollisuus ajatella rationaalisesti [Katso puuttuva yhdyssanan osa artikkelin lopusta]tekniikkaa tuomitessaan.”

Airaksinen ei tarkoittanut tietotekniikkaa, mutta siteeraus sopisi hämmästyttävän hyvin myös sisältötuotantokeskusteluun. Internetin kaupallistumishankkeissa tahtoo unohtua kultainen sääntö: Asiakas (katsoja, kuluttaja, opiskelija jne.) on aina oikeassa. Hänen ei tarvitse perustella valintojaan eikä ajatella rationaalisesti. Riittää, että tykkää. Toisin on meillä tutkijoilla ja tuottajilla: On oleellista tietää, miksi ei tykätä tai tykätään. Tuottajan ja kuluttajan suhde on internetin ja yleisemmin digitalisoitumisen myötä muuttunut ja muuttuu koko ajan. Julkaiseminen on teknisesti helppoa, joten periaatteessa ”kuka tahansa” voi tuottaa. Samoin myös tuotteiden saatavuus on tyystin erilaista kuin menneinä ”esitys alkaa kello 19.00” -aikoina. Ehkäpä uuden kuluttaja-tuottaja -suhteen voisi kiteyttää siten, että kuluttaja painottaa emootioita, on suhteen tunne, ja tuottaja painottaa rationaalisuutta, on suhteen järki. Järjen ja tunteen liitto luo aristoteelista mielihyvää koko yhteisölle. Kuluttajastahan on kivaa, että luomulehmä voi hyvin ja maistuu hyvältä. Tuottaja tietää, että luomulehmä todellakin on terveempi eikä sairastuta iloista kuluttajaa. Miten tällainen mielihyvään liittyvä ja johtava tieto olisi kätevästi saatavilla?

Renessanssi – internet - uusrenessanssi?

Muistellaanpa Shakespearea, kaiken interaktiivisuuden isää. (Shakespearesta voi olla montaa mieltä, mutta lastenlorua mukaillen: ”Häntä ei voi ohittaa, häntä ei voi ylittää, siispä täytyy mennä läpi!”) Shakespearen nerous on kohtuullisen helppo nähdä kommunikatiivisen toiminnan tuloksena, ei niinkään ”jumalaisena synnyinlahjana” kuten nerous perinteisesti on ymmärretty. Shakespearella lienee ollut sangen kehittynyt taito oppia ja soveltaa oppimaansa teatterityössä. Hän kykeni muokkaamaan vanhoista näytelmistä ja tarinoista toimivia moninäytöksisiä ja -merkityksisiä teatterikappaleita. Onnistuneen luomistyön taustalla on varmasti ollut taito aistia yleisön reaktioita ja parantaa näytelmiä niiden pohjalta. Samoin Shakespearen moninaiset kontaktit niin älymystöön, aatelistoon kuin rahvaaseenkin (mahdollisesti myös karjanhoitajiin) ovat auttaneet merkittävästi näytelmien kehittelyssä. Ei sovi vähätellä myöskään uusien näyttelijöiden kouluttamista: Jokainen tulokas on varmasti osaltaan tuonut Globe-teatteriin soveltamiskelpoisia ideoita esitysten parantamiseksi. Mitä muuta tämä on kuin interaktiivista luovuutta? Shakespeare oli siten verkottunut teatterintekijä jo neljäsataa vuotta ennen aikamme hypermediahuumaa, mikä on toki helppo ymmärtää vasten renessanssiajan Lontoon kulttuurielämää. Mitäpä hän mahtoi tuumia riskirahoittajista, niin tärkeitä kuin nämä kaikkina aikoina ovatkin olleet taiteen tekijöille? Vastaus löytynee ”Venetsian kauppiaasta”: Shylock on riskirahoittajan arkkityyppi? Mene ja tiedä, mutta tämänkin kysymyksen pohtimiseen internet tarjoaa oivan väylän.

Shakespearen aikaan verrattuna nykyaikainen elokuvantekijä on eräässä mielessä huonommassa asemassa. Hänellä ei välttämättä ole fyysisiä eikä ajallisia mahdollisuuksia sellaiseen määrään kontakteja, mitä kunnioitetulla dramaturgian oppi-isällämme aikoinaan oli. Mutta meillä on internet, joka antaa meille mahdollisuuden verkottua, mikäli vain haluamme hyödyntää sitä. Tällaisessa verkottumisessa ollaan hyvin lähellä nykyaikaisen kansalaisyhteiskunnan käsitettä. Olisi ehkä antoisaa havaita, että päälle hyökyvän yksityistämisen ja kaupallistamisen ohessa tarjoutuu mahdollisuuksia myös aitoon ihmisten väliseen vuorovaikutukseen ilman jatkuvaa myymisen pakkoa.

Internetin kulttuurinen hyötykäyttö ei tietenkään ole yhtään sen helpompaa kuin mikään muukaan ihmisten välinen kommunikaatio. Internetin vuorovaikutusta kehitettäessä meidän tulee huolehtia siitä, että käyttäjä voi osallistua aluksi vuorovaikutukseen omilla ehdoillaan (minä) ja prosessin (sivistymisen) myötä yhteisön eli elokuvaväen yhteisillä ehdoilla (me).

Elokuvantaju pyrkii pehmentämään eri ryhmien vuorovaikutuksen aloittamista. Oppimateriaali tarjoaa elokuvatuotannon peruskäsitteistön havaintoesimerkein varustettuna opiskelijan saataville, jolloin jokainen voi omaan tahtiinsa tutustua alan käsitteistöön ja niitä kuvaavaan terminologiaan. Käyttäjä voi tutustua materiaaliin useammalla kielellä, joko käsitekartan tai sanahaun ja sisällysluettelon avulla. Elokuvantajun kielivalikoimaa voidaan entisestään kasvattaa, mikäli niin halutaan ja saadaan joku sivistynyt riskirahoittaja ylipuhutuksi.

Coppolan profetia

Ajatelkaamme, millaisia vaikeuksia naisilla on yhä elokuva-alalla, jopa pohjoismaissa. Ja naisia on sentään puolet maailman ihmisistä. Taustalla kummittelee myyttejä ja teollisen yhteiskunnan rakenteisiin liittyviä mekanismeja, joilla ei juuri ole tekemistä elokuvataiteen kanssa. Samat mekanismit hidastavat vähemmistöjen pääsyä elokuva-alalle. Silti vähemmistöjen edustajat tunkevat, mokomat, hitaasti mutta varmasti myös elokuva-alalle ja tämä on lopulta eduksi elokuvataiteelle. Tätä prosessia voi kukin halutessaan nopeuttaa aloittamalla vuorovaikutuksen edes yhden vähemmistön edustajan kanssa (ja toisaalta hidastaa kieltäytymällä kommunikaatiosta vähemmistöjen kanssa, tekstiviestithän ovat tunnetusti ylihinnoiteltuja ja vierasmaalaisilla on kummallisia käsityksiä saunasta ja talvisodasta).

Digitaalitekniikan tehokas käyttö muuttaa yleisen hokeman mukaan tuotantoja halvemmaksi ja auttaa tekijöitä verkottumaan. Mutta mitä tekijät ja elokuvataide hyötyvät siitä, että elokuvia voidaan tehdä entistä halvemmalla? Kas näin profetoi Francis Coppola lähes kymmenen vuotta sitten:

”Toivon hartaasti että ne pienet 8 millimetrin videonauhurit ja muut - ihmiset jotka eivät yleensä tee elokuvia, alkaisivat tehdä niitä. Jonain päivänä joku ohiolainen lihava pikkutyttö on uusi Mozart ja tekee upean elokuvan isukin videokameralla ja ns. ammattilaisuus häviäisi elokuvasta lopullisesti ja siitä tulee taidemuoto. Näin minä ajattelen.”

Francis ei varmaankaan tarkoittanut eikä toivonut, että elokuvantekijöiltä loppuisi työ. Itse ymmärrän viestin siten, ettei ole mitään järkeä menettää ”Elokuvan Mozartia” vain siksi, että hän kuuluu ”väärään” ryhmään tai ikäluokkaan tai ettei hän satu pääsemään sisälle johonkin teolliselta aikakaudelta periytyvään opetus-, koulutus- ja työorganisaatioon. Yksilöiden välinen suuri erilaisuus voi lisäksi jumiuttaa lähiopetustilanteen yksinkertaisesti siksi, että puuttuu yhteinen kokemuspohja, konteksti. Samoin joistakin kulttuureista on muita pitempi matka onnistuneeseen ensi-iltaan (vrt. Spike Lee, Hanif Kureishi). Tällaisissa tapauksissa lähiopintoja tukeva etäopiskelu tarjoaa varteenotettavan mahdollisuuden oppia perustiedot elokuvataiteesta ennen vakavampia ja syvällisempiä alan opintoja.

Mikäpä muu voisi olla näppärämpi tapa tutustua uuteen kulttuuriin omaan tahtiinsa kuin tasa-arvoinen internet-viestintä? Eikö olekin hivelevä ajatus löytää se elokuvan Mozart, ”lieksalainen pieni punatukkainen tyttö”, vaikkapa elokuvantaju-portaalin kautta ja tuottaa hänen käsikirjoituksensa elokuvaksi?


LÄHTEET

• Bahr, Fax. Hearts of Darkness – A Filmmaker’s Apocalypse. Dokumenttielokuva, 1991.
• Matrix – the movie. http://whatisthematrix.warnerbros.com/
• Sakari Kirjavainen. ”Kadonneen nimen metsästys.” Lehtiset 3/2000.
• Stirling, Grant. "Shakespeare and Anti-Semitism: The Question of Shylock." February 1997. http://www.geocities.com/Athens/Acropolis/7221
• Suuri geeniseikkailu. Määrääkö suunnan raha vai moraali –tilaisuus 25.11.2000, Yliopistolehti 20/2000
• Viestintätieteiden yliopistoverkosto 2001. http://www.uta.fi/viesverk/

PS

Puuttuva yhdyssanan osa Airaksisen sitaatista: Geeni. Yllätyitkö?

ELOKUVANTAJUA TUOTTEISTAMISEN RUMPUTULESSA vuonna 2001

(Julkaistu: AVEK-lehti 2001. Artikkelin alkuosa, päivitetty 2007)

Elokuvantaju on internet-oppimateriaali elokuvatuotannon etäopiskelua varten. Suoraan verkkokäyttöön tehtävän oppimateriaalin käytettävyydessä pyritään huomioimaan vähemmistöjen, kuten viittomakielisten kuurojen, maahanmuuttajien ja näkörajoitteisten, tarpeet. Elokuvantajun tavoitteena on myös tekijöiden, opiskelijoiden ja harrastajien vuorovaikutuksen lisääminen. Tällaiseen samasta aiheesta kiinnostuneiden eri ihmisryhmien viestintään internet tarjoaa lukuisia kelpo työkaluja. Suunnittelijoiden huoneentauluna oli saavutettavuus, jonka mahdollisti digitaalisuuden tehokas hyödyntäminen. Digitaalinen tietotekniikka, karsittuna sitä ympäröivästä myyntihöpinästä, tuo jatkuvasti uusia ja laadullisesti toimivia tapoja elokuvataiteen opiskeluun ja elokuvatuotantoon. Digitaalisuuden ja verkottumisen etuja perinteisen elokuvataiteen näkökulmasta oli vuonna 2001 vaikeahko huomata, sillä hektinen tuotekehittely ja kiihkeä tuotteistaminen välillä lähes estivät hedelmällisen dialogin tekijöiden ja rahoittajien välillä. Elokuvantekijöiden joukoista kuului satunnaisia kauhistuneita ”IT jyrää meitin” huutoja, mutta pahin paniikki vältettiin. Filmimateriaali ehkä kuolee, mutta elokuva ei kuole koskaan.

Yliopisto, elokuva ja sivistys

”Elokuvan taju” -tutkimusprojekti alkoi Taideteollisessa korkeakoulussa vuonna 1998, keskellä informaatioteknologian eli IT:n rajuinta kaupallistamispommitusta. Projektin aikana tutkija-tuottajan olo oli välillä kuin keskellä tietokonepeleistä innoituksensa saanutta Matrix-elokuvaa. Vähäisen korkeakoulussa tutkijankorsuaan pitävän, vain RUK:n käyneen ja ETO:n laakeroiman ”sisältötuotannon monialaosaajan eli ohjaajahönön” mielessä siinteli aika ajoin kerettiläinen ja epämuodikas toive saada korkeakouluihin vahva tutkimuksen itsenäisyyttä tukeva IT eli internet-torjunta. Moinen haaveilu oli tietysti hukkaan heitettyä: Hallituskin veti joululahjana takaisin noin miljardin markan verran korkeakouluille luvattua ja eduskunnan hyväksymää rahoitusta vuodelle 2001, joten apua ei valtion taholta saanut. Onneksi oli säätiöitä ja AVEK!

Kansalaisyhteiskunnan viestintävälineiden ja yliopistojen perinteisen sivistystehtävän rahoittaminen ei ole ollut järin suuressa huudossa rahoittajien keskuudessa, sitä vastoin maksullisten www-portaalien tuottamiseen tilaisuuksia on ollut tarjolla yllin kyllin. Harmillista akateemisen tutkimuksen näkökulmasta on ollut se, miten auliisti myös AV-väki on rynnistänyt tuotteistamaan itseään ja työtään. Toisaalta tämä on täysin ymmärrettävää, koska tuotantokulttuurin muutos – tämä IT-rynnäköinti digi-TV:n tulituella – yllätti monet meistä ns. housut nilkoissa. Eipä siinä juuri tutkimus- ja tuotantoasemiin rynnätessä keskusteltu vaihtoehtoisista strategioista. Mentävä oli ja tapeltava itselleen oma osansa, pieni pala itsearvostusta omaa ammattitaitoa kohtaan sekä leipää kotirintamalle eli perheelle.

Onneksi riskisijoittajien pahin IT-huuma väistyi ilman torjuntatoimiakin ja antoi mahdollisuuden tarkastella internetin hyöty-, opiskelu-, taide- ja kulttuurikäyttöä myös muusta kuin kaupallisten pikavoittojen näkökulmasta. Rajuimman rynnäköinnin aikanahan monelta varmaan pääsi unohtumaan se, että internet on alun perin verkottumishaluisten tutkijoiden ja yliopistoväen käytännön tarpeista syntynyt yhteisponnistus. Arpanet? No ei sitäkään militaariväki yksin pystyttänyt, vaan töihin tarvittiin runsaasti akateemista nostoväkeä. Internetin historia on siten kunniakas ja sen akateeminen perinne vaalimisen arvoinen.

Elokuvaväen rivit ovatkin järjestyneet esimerkiksi Viestintätieteiden yliopistoverkoston kautta, jonka kautta on syntynyt korkeakoulujen välistä uuden median osaamista ja tutkimusta. Vaihtoehtoinen internet-historia (ilman dot.com -mattopommituksia) olisikin saattanut edetä loogisesti www:n myötä elokuvapuolelle, ilman että elokuvaväki olisi kokenut uuden median uhkana itselleen. Jossittelu ei tietenkään auta, mutta pientä lohtua elokuvaväelle tuonee se, että tehotuotetut lehmät eivät lennä, vaan sairastuvat hulluiksi. Tehokkuus ja vauhti eivät useinkaan ole hyväksi karjanhoidolle, kulttuurille eivätkä uusien ajatusten jalostamiselle.

Internetin kaupallistuminen – kuka ohjaa tutkimusta?

Mistä moinen kerettiläisyys ja skeptisyys internetin kaupallistamisen kaiken autuaaksi tekevää voimaa kohtaan? Arkkiatri Risto Pelkosen huomautus geenitutkijoille sopii myös meille tietoverkkoihin soluttautuville ohjaajahönöille, vaikkakin on lausuttu tyyten toisessa yhteydessä:

”Jos tutkijoilla ei ole moraalia, niin missä sitä sitten on? Suurin huoleni on se, että elinkeinoelämä alkaisi ohjata tutkimusta ja tutkijayhteisöä.”

Hyvin lausuttu. Arkkiatrin huoli on perusteltu, sillä korkeakoulujen tutkimusrahoitus ei millään tasolla ole sellainen, että me AV-tutkimuksen pienet, hajautetut sissijoukot voisimme puolustaa itsenäisyyttämme omin voimin. Siten IT-osakekurssien syöksy realistiselle tasolle oli – anteeksi vain – pitemmän päälle hyödyllinen ilmiö. Hyökkäys internetin valtaamiseksi ei tuottanutkaan riskisijoittajien toivomia pikavoittoja, joten talouselämä suuntasi massiivisen optioilla tuetun sijoitusiskunsa geeniteknologiaan (ja siinäkin on käynyt miten on käynyt). Olkaamme iloisia saamastamme aikalisästä eli välirauhasta ja toivokaamme samalla menestystä veljillemme geenitutkijoille, että hekin säilyttäisivät itsenäisyytensä ja saisivat tutkimusrauhan. Toivokaamme myös, että jotkut rahoittajista tyytyvät ihan himpun verran pienempiin voittoihin ja ovat valmiita panostamaan myös sivistykseen, luottaen kuluttajien haluun löytää tietoverkoista muutakin kuin ”blondivitsejä” (noin kauniisti ilmaistuna se tavoitelluin sisältö). Taisi olla liikaa toivottu? Vai mahtaisiko riskisijoittajia kiinnostaa sellainen pikavoittoja tuottamaton puuhastelu kuin sivistys, kulttuuri ja taide?

Pörssinotkahduksista huolimatta ja internetin CERN-veteraanien työtä arvostaen jatkuu hiljainen puurtaminen ja virtuaalisten palvelujen käytännön rakennustyö korkeakouluissa, yleensä oman toimen ohella. Taideteollisen korkeakoulun elokuvantaju-projektissa tuntemukset keväällä 2001 muistuttavatkin ”Tuntemattoman sotilaan” viimeisiä sivuja: Lopultakin rauha ja itsenäisyyskin taisi säilyä. Juoksuhaudoista nouseva AV- ja elokuvaväki ravisteli rauhoittuneessa tilanteessa osakeantipölyn harteiltaan ja siirtyi myös verkkoon kommunikoimaan toistensa ja yleisön kanssa, ilman pakonomaista ”sisältötuottamisen” (t)ulostuspainetta. Mutta miten kommunikoida nyt vuonna 2007, kun melkein kaikki viestinnän tavat on ehditty tuotteistaa ja ylihinnoitella? ”Ilmainen” kommunikointikin tarkoittaa käytännössä alistumista mitä ihmeellisimmän mainonnan kohteeksi (vilkaiskaa vaikka ”ilmaisia” sähköpostipalveluita).

Elokuvantaju on pyrkinyt kasvamaan aidoksi elokuvataiteen ja -tuotannon portaaliksi: Projektimme yhtenä tavoitteena on ollut saada alan opiskelijat, ammattilaiset ja valistuneet harrastajat – niin enemmistö kuin vähemmistöt – saman oppimateriaalin ja portaalin kautta viestimään siitä yhteisestä lempemme kohteesta eli elokuvasta, oli se sitten lyhyttä tai pitkää, dokumenttia tai fiktiota. Tärkeintä, että kuvat liikkuvat ja ajatus välittyy!

VAMMAISELOKUVIA VIATTOMILLE

Vammaiselokuvat voi jakaa karkeasti elokuviin, joissa vammaisuus on pääteema tai yksi pääteemoista ja elokuviin, joissa päähenkilöllä on jokin vamma tai haitta, joka on tiukassa tilanteessa toiminnan este. Valtavirran elokuvissa jälkimmäinen tematiikka on lähes sääntö: Sankariksi kehittyvällä päähenkilöllä on käsikirjoitusoppaidenkin mukaan oltava jokin vamma tai vika. Täydellisyyteen pyrkiminen on kiinnostavampaa kuin täydellisyys sinänsä. Sankarin haavoittuvuus tekee hänestä inhimillisen. Klassinen esimerkki on Akilleen kantapää: Draama ei kehittyisi, jos Akilles olisi täysin haavoittumaton.

David Chasen Sopranos-sarjan mafioso Tony Sopranolla on ”vamma”, josta on haittaa hänen ammatissaan. Teknologian ja farmasian avulla hän pystyy tappamaan. Tony ei saa apua jumalilta, mutta toimii mielialaa kohentavan Prozac-lääkkeen, psykiatri Melfin sekä apuvälineiden kuten kännykän ja televerkon avulla. Voisiko action-, rikos- ja sotaelokuvia tarkastella vammaiselokuvien suosituimpina lajityyppeinä? Molemmissahan häiriintyneiden hahmojen toiminnan tuloksena syntyy vainajien ohella runsaasti vikoja ja lisää vammaisia. Dave Grossman kuvaa kirjassaan On killing vaikeuksia kouluttaa normaalin kirjoissa kulkeva nuorukainen on tappajaksi. Ihminen on vammautettava, jotta hän oppisi tuottamaan vammoja toisille. Samaa tematiikkaa käsitellään uusimmassa Bond-elokuvassa Casino Royale.

Tappaminen ei sovi kaikille. Mistä sitten johtunee, että on viihdyttävää katsella psykoottisia sosiopaatteja heidän runnoessaan toisiaan vammaisiksi? Vammaiselokuva voi parhaimmillaan olla tällaisen lajityypin peili: Se avaa tappamiseen ja pahoinpitelyyn liittyvän kulttuurisen koodin, joten katsoja voi reflektoida ja jäsentää hyvin monimutkaista ilmiöiden verkkoa. Tällöin näennäinen ristiriita – ”miksi katson tappamista, vaikka se on väärin” – asettuu mielekkääksi toiminnaksi. Katsoja etsii merkityksiä ääripäiden avulla eikä lopullisella henkilökohtaisella konstruktiolla ole suoraa yhteyttä kumpaankaan elokuvatyyppiin.

Elokuvien ”pahuus” yhdistyy usein johonkin yhteisön ulkopuoliseen, erilaiseen tai poikkeavaan. ”Paha” voidaan myös kuvata joko hyvin kauniiksi tai poikkeuksellisen rumaksi olennoksi tai korostaa poikkeavia tapoja, liikkumista ja käyttäytymistä. Tohtori Frankenstein herätti ruumiinkappaleista kokoamansa ihmisen henkiin sähkön voimalla, mutta hirviöksi olento muuttui vasta yhteisön torjuessa hänet. Myytin päivitetyssä versiossa, James Cameronin elokuvassa Terminator (1984) ihmisten elämää helpottamaan tarkoitettu teknologia kaappaa vallan Frankensteinin hirviötä muistuttavan tuhoajarobotin hahmossa. Terminator 2: Judgment Day (1991) kuvaa inhimillistyvää robottia ja transhumanistista yhteistyötä, jolloin teknologiaan voi luottaa. Terminator-elokuvat istuvat perinteeseen ja muistuttavat katsojaa ihmisyyden kriteereistä: Vain yhteisöllisellä ja emotionaalisella ihmisellä on ajatusten ja tekojen vapaus sekä kyky tuntea myötätuntoa.

Mielisairaudet, rikollisuus ja vammaisuus kiehtovat elokuvankatsojia ehkä siksi, että niihin liittyvät myytit vahvistavat yhteisön terveyteen ja normaaliuteen liittyviä arvoja. Schuchman huomauttaa kirjassaan Hollywood speaks, ettei kuurojen yhteisöä ole olemassa elokuvissa tai televisiossa. Kuurous kuvataan tarinan kerronnan välineenä; vammana ja yksilöiden kautta. Tämän vuoksi Mark Medoffin näytelmään perustuva Randa Hainesin valtavirran elokuva Sanaton rakkaus (Children of a Lesser Gods, 1986) oli tärkeä elokuva kuuroille, sillä ensimmäisen kerran valkokankaalla nähtiin kuurojen kulttuuriseen yhteisöön kuuluvia kuurojen näyttelijöiden esittämiä viittomakielisiä roolihahmoja. Tässä on selvä tilaus vammaiselokuville: Ne voivat näyttää vammaisuuden yhteisöllisessä kontekstissa pikemminkin kuin draaman kertomiseen liittyvänä roolihahmon ominaisuutena.

Tappaminen tarvittaessa ja huolehtiminen yhteisön jäsenistä ovat meissä ja kulttuureissamme mahdollisuuksina, mutteivät välttämättömyyksinä. Siksi "vammaiselokuvilla" on olennainen merkitys siinä, että katsoja pysyy täyspäisenä ja pystyy ylipäänsä toimimaan vastuullisella tavalla yhteisöissä, joissa hän ei ehkä koskaan tapaa pyörätuolin käyttäjiä, avanneleikattuja, kuuroja, sokeita tai autisteja. Ja monet meistähän voi helpoimmin kohdata valkokankaalla.